Raskas vuosi 2015

ukki Kirjoitan vähän henkilökohtaisemman tekstin tällä kertaa. Haluan tästä blogista monipuolisen kattauksen kaikkea mikä on minulle tärkeää, sen vuoksi en oikein voi sivuuttaa asioita jotka ovat koetelleet minua ja läheisiäni vuonna 2015.

Vuosi alkoi hektisesti. Olin muuttamassa yhteen Karrin kanssa ja suunnittelimme hänen hyppäämistä mukaan yritykseeni. Se on ollut iso juttu yritykselleni ja minulle henkilökohtaisestikin. Sain pitkästä aikaa työtoverin jolla on samat tavoitteet, kuin minullakin. Tammikuussa tuntui, kuin maailma olisi auennut minulle ja pääsisin vihdoin isompiin ympyröihin.

Helmikuun kymmenentenä päivänä maailma musteni. Olimme poikani kanssa kävellen matkalla kaupasta kotiin eskaripäivän jälkeen, Karri oli vielä töissä (siirtyä tuon viikon jälkeen minun kumppanikseni). Puhelin soi, isäni soitti. Hän kertoi ukkini kuolleen. Hän oli ollut yksin metsätöissä ja sahannut moottorisahalla itseään reiteen. Isäni löysi ukin kun hän oli jo kylmä, mitään ei ollut tehtävissä.

Vaikka ukkini oli iältään vanha ihminen, hän oli todella energinen. No, tuskin kukaan melkein ysikymppinen lähtee metsätöihin, ellei ole energinen. Ennen metsätöitä hän oli ehtinyt käydä verkoilla ja autossaan hänellä oli tuoretta kalaa. Ukki oli esikuvani monella tavalla, sydämellisempää ihmistä ei varmasti maan päältä löydy, ja menetys oli kaikille hänet tunteneille valtava.

Olen katsellut valokuvia keväältä. Vaikka porskutinkin mukamas eteenpäin, saan palan kurkkuuni joka kerta kun näen noita valokuvia. Ukin kuoleman jälkeen unohtelin asioita, en saanut hoidettua oikeastaan mitään kunnolla. Yritin parhaani, mutta kaikki jäi vähän puolitiehen. Siltä varmasti masentuminen tuntuu, näin olettaisin. Epäilinkin olevani masentunut jossain vaiheessa, mutta joku sanoi että tuohan on surua. No, surin sitten aktiivisesti puoli vuotta tai enemmän. Kesällä asuimme mökilläni, kotisaarellani ja kaikki paikat muistuttivat ukista. Ehkä se oli hyvä. Kävin metsälenkeillä, kuuntelin musiikkia ja itkin välillä. Päästin irti ukista pala palalta, mikä tuntui hyvältä ja pahalta samanaikaisesti.

Syksy alkoikin valoisammissa merkeissä. Pääsin takaisin työn makuun ja innostuin myymään meitä oikein urakalla. Se tuotti tulosta ja yhtäkkiä meidän kalenterimme alkoivat täyttyä toimeksiannoista. Tuntui, että vihdoin saadaan homma rullaamaan ihan tosissaan.

kolariSitten tuli lokakuu ja lokakuun ensimmäinen viikonloppu. Oli enkelten sunnuntai ja me olimme lähteneet noutamaan poikaani isänsä luota Turusta. Ajoimme Turun suuntaan vanhaa ykköstietä. Kävimme Kirkkonummella kuvaamassa vinoa rantasaunaa ja otimme ihan iisisti. Pysähdyimme Saukkolaan syömään. Sitten hurautimme Lahnajärven ohi ja totesimme siellä olevan ihan mukavasti ihmisiä.

Sen jälkeen pääsimme vain muutaman kilometrin, ennen kuin taas kaikki musteni. Ohituskaista oli juuri alkamaisillaan kun huomasin vastaantulevan auton ajavan meidän kaistan suuntaan. Oikealla puolellamme oli kaide, joten emme päässeet ojaan pakoon. Tajusin että minun on suunnattava ohituskaistalle, tiedostaen kuitenkin myös vaaran, että toinen auto työntäisi meidät vastaantulevien kaistalle. Lähdin kuitenkin kääntämään vasemmalle, mutta juuri kun sain rattia käännettyä, vastaantuleva auto käänsikin meidän suuntaan. Ehdin vielä korjata oikealle ja sitten rysähti ja kunnolla. Viimeinen ajatukseni oli, tapoinko nyt itseni kääntämällä oman puolen autosta toista autoa päin. Nokkakolari kahdeksankympin tiellä oli todellisuutta meille.

Itse aloin etsiä heti kännykkää, joka tietenkään ei ollut mihin olin sen laittanut. Karri huusi minulle, että auto palaa, äkkiä ulos autosta. Oveni oli jumissa mutta sain sen potkittua auki. Karri pääsi ulos ja huusi minulle, että soittaisin ambulanssin. Sain häneltä puhelimen. En muista näpytelleeni 112, mutta sen olen tehnyt. Karri yritti saada toisen auton kuskinpuoleista ovea auki ja minä siirryin kauemmas puhumaan hälyytyskeskuksen kanssa, koska toisen auton torvi huusi täysillä. Luulin toisen kuskin kuolleen, koska siellä ei näkynyt mitään liikettä.

Saatiin todella hienosti apua ensimmäisinä paikalle tulleilta, tajusin jossain vaiheessa silmälasini olevan kadoksissa (minulla tosi huono näkö), ne onneksi löytyivät vempuloina, mutta toimivina autosta. Karri tuli luokseni ja sipaisi kasvojani, silloin vasta tajusin tarkistaa miltä näytän. Huuleen sattui ja kuvittelin jo olevani ihan verinen ja mustelmilla, mutta minulla oli vain pari naarmua leuassa. Karrilla alkoi rintakivut, siinä vaiheessa oikeastaan vasta tajusin että tässähän voidaan olla todella pahasti loukkaantuneita, mutta emme ehkä tajua sitä shokin vuoksi. Minulla ei sattunut mihinkään, paitsi vähän kasvoihin. Karri piteli rintaansa ja pelkäsin hänen tuupertuvan siihen paikkaan.

Toisen auton kuski saatiin hereille, hän pyysi ensimmäiseksi tupakkaa ja auttajat lähtivät vimmatusti etsimään tupakkaa hänelle. Hän ei pysynyt kaiteella, johon me toiset kolaroijat nojasimme. Hänet nostettiin maahan. Ajattelin, että hän on saanut kovan tällin päähänsä. Jossain vaiheessa paljon myöhemmin hän kyllä kysyi, että ollaanko me okei. Minä sanoin että en tiedä, varmaan ihan ookoo ja kysyin hänen vointiaan. En vielä silloin tajunnut hänen olleen vahvassa humalassa.

Jostain syystä kaikki tuntuivat olettavan, että Karri olisi ollut meidän auton kuskina ja minä sain oikein juosta poliisin perässä, että hän puhalluttaisi minut. Ennen sitä ambulanssimies oli myös puhalluttanut minut. Naureskelin silloin, että olin juonut pari puolikasta lasia skumppaa heinäkuun jälkeen.

Pääsimme samalla ambulanssilla Peijaksen sairaalaan ja olimme tarkkailtavana myöhään iltaan saakka. Karri oli selkeästi pahemmin loukkaantunut ja todennäköisesti pitivät meitä molempia sen vuoksi noin pitkään siellä. Minun vaivani alkoivat vasta pari-kolme viikkoa kolarin jälkeen, kun Karrilla alkoi ihan akuuteimmat kivut hieman jo hellittää. Minulla todettiin tyypillinen niskan retkahdusvamma joka paranee ilmeisesti itsekseen. Yksi lääkäri lupaili, että jouluun mennessä olon pitäisi olla kohtalaisen normaali.

Tämä tapahtuma luonnollisesti pysäytti meidän yrityksen toiminnan lähes täysin lokakuun ajaksi. Minä kykenin kyllä hoitamaan akuutteja asioita, mutta usea projekti on meillä sellainen, että minä teen oman osuuteni ja Karri oman ja meitä molempia tarvitaan siihen. Minun aivoni eivät toimineet kunnolla pariin ensimmäiseen viikkoon. Kykenin soittamaan asiakkaille ja siirtämään deadlineja, sopimaan tapaamisia myöhemmälle ja sen sellaista, mutta en kyennyt esimerkiksi valmistautumaan koulutuksiin kunnolla tai tekemään mitään pitkäkestoista. En osaa selittää tunnetta paremmin, kuin kuvailemalla ajatuksiani sillisalaatiksi. Pieniä palasia eri asioista poukkoili edestakaisin päässäni, enkä oikein kyennyt ottamaan koppia mistään. Reilun kuukauden voi raffisti sanoa, että meidän yritys oli lähes täydessä stopissa. Toki jotakin tehtiin, mutta ei mitään mistä olisi voinut laskuttaa asiakkaita. Ja vieläkin paikkaillaan tätä menetettyä kuukautta ja vieläkin meillä on kipuja kummallakin.

Tajusin aika nopeasti kolarin jälkeen, että nyt on minun pääkoppani liian kovalla koetuksella. Ukin kuolemasta johtunut shokki oli juuri helpottanut ja nyt tämä rattijuopon kanssa kolaroiminen siihen päälle. Varasin jutteluajan terveydenhoitajalle terveyskeskuksesta ja pääsin onnen kaupalla jo seuraavana päivänä. Tuntui todella hyvältä jutella asiasta ja totesin heti, että minun olisi pitänyt jo aiemmin päätyä tähän ratkaisuun. Olen käynyt siellä pari kertaa ja se on tuntunut hyvältä. Siellä pääsen jäsentelemään sillisalaattiaivojani järjestykseen rauhassa. Ulkopuolisen kanssa jutteleminen on hyvä juttu, vaikka Karri onkin tukenut minua loistavasti surussani. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa.

Minua vähän surettaa tämä vuosi. Miksi kaikkea surullista ja surkeaa tapahtuu juuri silloin kun olemme muuttaneet yhteen ja elämän olisi pitänyt olla onnellista? Ehkä sillä on jokin suurempi merkitys, ehkä tämä johtaa johonkin mitä en vielä tiedä. Sen kuitenkin tiedän, etten olisi kovinkaan hyvässä hapessa, ellen olisi saanut rakkaan tukea suuressa surussani. Ja olen myös iloinen, ettei kumpikaan meistä joutunut käymään läpi kolaria yksin.

Ehkä tästä kaikesta seuraa se, että osaamme arvostaa toinen toistamme entistä paremmin. Tai osaamme arvostaa elämää entistä enemmän. Odotan vielä sitä kiitollisuuden tunnetta. Nyt olen edelleen hyvin hyvin vihainen sille kuusikymppiselle naiselle, joka ilmeisesti päätti lähteä tupakanhakureissulle ja aiheutti meille kauheasti vaivaa ja kipua ja ahdistusta. Minua ahdistaa myös se, että näen mahdollisen kuoleman joka nurkan takana. Minua seuraa pieni ahdistus mihin tahansa menenkin. Tai mihin tahansa läheiseni menevät. Tiedän tämän menevän ohi, mutta silti se ärsyttää.

Jotenkin tuntuu, että eikö se ukin kuolema nyt olisi riittänyt yhdelle vuodelle. Emmekö olisi saaneet vähän lisäaikaa parannella haavojamme siitä, ennen kuin uusi koettelemus testaisi meitä?

Kaikesta huolimatta meillä rullaa yritys nyt hyvin. Työnteko on mukavaa! Haluaisin laajentaa toimintaamme ja löytää lisää yhteistyökumppaneita aktiiviseen verkostoomme. Lisämyyntiä kaivataan, mutta en nyt uskalla vielä täysillä lähteä myymään, koska meillä on edelleen kiire viime kuukausien tapahtumien jälkeen hoitaa asiat kondikseen. Mutta homma tuntuu taas rullaavan hyvin, joten ehkä se aurinko paistaa vielä tähänkin risukasaan jossakin vaiheessa. Koska nyt se ei kauheasti tänne ole päässyt paistamaan. Tällaisina aikoina sitä etsii niitä iloja pienistä hetkistä, kuten siitä, että pääsin leikkimään kampaajaa Karrin tyttären hiuksilla kun hän oli lähdössä synttärijuhliin. Ja siitä, että onnistuin tekemään tosi hyvää lampaanviulua ukin viime talvena teurastamasta lampaasta, jonka hän toi minulle juuri ennen muuttoani Vantaalle.

 

Author: Laura

Share This Post On

Submit a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *