Ich bin ein Berliner…

DSC_9495En ollut syntynyt vielä silloin kun JFK piti kuuluisan puheensa. Mutta jostain syystä tuo legendaarinen lause pulpahtaa mieleeni, kun mietin suhdettani kotisaareeni. Tilanne ei ole meillä läheskään sama, mutta silti tuo hokema on jäänyt soimaan päähäni tässä asiassa.

Asun nyt Vantaalla. Olen asunut siellä kohta vuoden. Ennen sitä olen asunut Turun seudulla koko ikäni. Olen syntynyt ja kasvanut Paraisten saaristokaupungissa, aikuisiällä olen asunut 7 vuotta Turussa ja puoli vuotta Houtskarissa (nykyään osa Paraisten kaupunkia). Silti jos minulta kysytään mistä olen kotoisin, vastaan olevani kotoisin saaristosta, Stormälön saarelta. En ole berliiniläinen, olen saariston tyttö ja tulen aina olemaan.

Stormälön saari sijaitsee Paraisten kaupungissa ja se tunnetaan parhaiten Airiston matkailukeskuksesta. Airisto on myös osa minun tarinaani ja todella tärkeä paikka minulle sekin.

Sukuni on asunut Stormälön saarella jo 1800-luvulta saakka ja ennen sitä naapurisaarella. Mutta en nyt tässä lähde selvittelemään sukujuuriani sen tarkemmin.

Muutimme Paraisten Tennbystä, kerrostaloalueelta, Stormälöön kesänä jolloin minun kouluni alkoi. Olin 6 vuotias ja olin ehtinyt olla saarella jo paljon, asuihan isovanhempani siellä ja meillä oli kesämökki, jossa asuimme useita kuukausia joka vuosi. Muutimme Stormälön päärakennukseen, joka aiemmin oli ollut Degerby Östergårdin päärakennus, mutta tilat oli yhdistetty aikoja sitten ja Stormälön päärakennus paloi vuonna 1973. Se oli isäni kotitalo eikä mummi ole tainnut koskaan päästä tapahtuman yli.

Olen oppinut ajamaan mopoa 13 vuotiaana kylätiellä ja autoa 16 vuotiaana Norrsundin jäällä, venettäkin opin ajamaan omassa rannassa. Olen tainnut käydä salaa tupakalla nurkan takana ja olen sammuttanut hevostyttöjen vastaavanlaisen kokeilun vuoksi syttyneen pienen tulipalon. Olen nähnyt kun ukki on paloitellut lampaan lihaa ja kun lemmikkipossumme Palapoli vietiin teuraaksi. Olen karannut uimaan alle kouluikäisenä ja raahannut vielä nuoremmat serkut ja siskoni mukanani, huhtikuussa. Olen juhlinut monen monta kertaa Airistolla ja Mälö Bygdegårdenissa, jossa olen myös ollut kymmenkunta vuotta hallituksen jäsenenä ja aktiivisena kyläläisenä (vaikken siellä virallisesti ole asunut pariinkymmeneen vuoteen). Olen ollut ensimmäisessä kesätyössäni Airistolla ja olen myös ensimmäisen kerran ottanut yhteen pomoni kanssa siellä.

Olen menettänyt isoisäni tälle upealle saarelle kun hän oli metsätöissä tämän vuoden helmikuussa ja sahasi moottorisahalla jalkaansa. Menetimme ehkä maailman ihanimman ihmisen, mutta hän lähti omalta raakkaalta saareltaan juuri sillä tavalla, kuin hänen pitikin lähteä. Meidän mielestämme vain vuosikausia liian aikaisin.

Tämän saaren yli suunnitellaan suurta tiehanketta, jossa rakennettaisiin useampi silta ja pistettäisiin käytännössä koko meidän rakas saaremme lihoiksi. Tämä on ikävä asia, mutta uskomme tulevaisuuteen ja siihen, että tämä käsittämätön hanke kaatuu jossain vaiheessa.

Isoäitini muutti Stormälön saarelle Pohjois-Karjalasta ollessaan vähän yli parikymppinen. Hän kysyy aina välillä itseltään mitä hän on tehnyt ansaitakseen tällaisen paratiisin.

Miten voi paikka merkitä niin paljon ihmiselle? Ja mitä se vaatii, että sen jättäisi taaksen kokonaan. Tätä mietin joskus, kun katson turvapaikanhakijoita. Miten ikävä heillä mahtaa ollakaan sitä kotimaata ja kotipaikkaansa, jota todennäköisesti ei enää ole olemassakaan tai joka on niin turvaton, ettei siellä voi elää?

Author: Laura

Share This Post On

Submit a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *