Veitola, into kirjoittaa ja raastava yrittäjyys

#älämahdumuottiin

Ystäväni (tai oikeastaan asiakkaani, mutta meillä synkkaa aina niin sairaan hyvin, että pidän häntä kyllä ihan ystävänäkin) vinkkasi kirjasta, jonka oli juuri lukenut. Se oli Maria Veitolan kirja Veitola, joka koostuu hänen kolumneistaan, joita hän kommentoi kirjaa varten. Itse en ole koskaan oikein tykännyt Maria Veitolasta, en edes tiedä miksi, mutta silti olen tavallaan ihaillut hänen jäätävän outoa ja hämmentävää ja suoraa ja kilttiä tyyliään. Niin toimittajana kuin pukeutujanakin. Silti ystäväni kehui kirjaa niin vuolaasti, että päätin kuunnella sen Bookbeatista. Jo ensimmäisistä sanoista lähtien kirja imaisi minut mukaansa, kuin mitkään Läckbergit tai muut ruotsalaiset dekkarit, joita tykkään kuunnella. Aikamoista, voisin sanoa!

Maria Veitola käy läpi elämäänsä ja oivalluksiaan itsestään kolumnien kautta ja voi tsiisös, kuinka paljon yhteistä meillä onkaan! Tai ehkä vain haluaisin olla yhtä oivaltava kuin hän, en tiedä. Kirja osui ja upposi, anyway.

Olen myös ihaillut rakkaan ystäväni, vastavalmistuneen pastori Janetten uutta blogia, joka avaa hänen uutta elämäänsä pappina. Haluaisin itsekin kirjoittaa jotain kivaa blogiini, mutta en missään nimessä halua tehdä mitään lifestylea. Se äklöttää minua (sori vaan, mutta koko se genre jotenkin pelottaa ja ahdistaa minua). Sosiaalisesta mediasta ja viestinnästä kirjoittaminen nostaa niskavillat pystyyn. Haluan kirjoittaa jostain muusta, kuin siitä minkä parissa jo työskentelen aivan liian monta tuntia elämästäni.

No, nyt sitten päätin kirjoittaa tämän liibalaaba-tekstin Veitolasta ja innostumisestani. Mikä minua oikeasti muuten innostaa? Maria Veitola jutteli nuorena oponsa kanssa ja totesi tykkäävänsä musiikista ja ihmisistä ja päätyi myöhemmin radioon töihin. Minä tykkään ihmisistä ja… Niin, mistä? Auttamisesta? No, tykkään oikeastaan auttaa ihmisiä oivaltamaan asioita, että he osaavatkin asioita, joihin eivät uskoneet kykenevänsä. Osaan myös ottaa kuvia ihmisistä ja saada heidät oivaltamaan, että heistäkin saa hyvät kuvat. Sekin on auttamista, tavallaan, eikö olekin? Minusta tuli viestintäyrittäjä ja touhuan myös valokuvaajana välillä. Ehkä sen piti mennä näin? Vaikka välillä kyllä olen niin lopen kyllästynyt lähtemään työkeikoille joka viikko. Toisaalta nautin joka reissusta ja jokaisesta oivalluksesta, jonka saan asiakkaissani aikaiseksi. Paria poikkeusta lukuun ottamatta. Näistä kerron kenties joskus toiste.

Hemmetti! Minunhan piti kirjoittaa jostain ihan muusta! Mutta näköjään päädyin nytkin töihin, vaikkei minun pitänyt siitä puhua. Näin se menee. Näen töitä kaikkialla. Rakastan työtäni, mutta vihaan myös työtäni. On se niin helvetin raskasta välillä. Ja tuntuu, että en ehdi olla riittävän hyvä äiti tai avovaimo tai tytär tai lapsenlapsi tai ystävä jajaja. Joka kerta, kun lähden kotoa työkeikalle ja joudun olemaan yötä poissa, poden huonoa omaatuntoa siitä, että avomieheni joutuu ”hoitamaan” poikaani, vaikka hän ei olekaan lapsen isä. Ja toisaalta tiedän myös, että jos tilanne olisi toisin päin, tekisin saman hänelle. Eikä hän koskaan edes ole valittanut tästä. Mehän olemme yrittäjiä molemmat, yhteisessä yrityksessä, ja minun työkeikkani ovat iso osa meidän yrityksemme tuloista. Mutta välillä mietin kyllä, että siirtyisikö kokonaan verkkokoulutuksiin. Mutta silloinhan menettäisin sen asian, minkä vuoksi nautin kouluttamisesta – sen oivaltamisen näkemisen asiakkaissa.
Voisin avautua tästä aiheesta paljon enemmän, mutta tältä erää tämä saa riittää. Aloitan näin ”kevyesti” tämän uuden bloggausintoiluni. Ehkä jaksan sitten kirjoittaa useamminkin, kun en koko sieluani vielä raapusta tähän ensimmäiseen kirjoitukseeni.

Author: Laura

Share This Post On

Submit a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *